ELÄMÄ KUIN ELOKUVAA

Kymmenkunta työntekijää odottaa seinäkellon raksahdellessa poikkeuksellisen hiljaisessa kahvihuoneessa, keiden kohdalle tämän YT -kierroksen ”näennäisneuvottelujen” tulos lankeaa. Arpalippuja jakamaan odotetaan vaaleaa lottotyttöä, joka jo ennakkoon on pessyt kätensä voittajarivistä, vaikka yhteyksiä viralliseen valvojaan tällä tiedetäänkin olevan. Kaikilla on tiedossa, milloin arvonta suoritetaan,aikataulupoikkeamasta vaan ei ole ilmoitettu.

                      Perustusten ”Yhdessä onnistumisen” nurkkakiveen nojaavia pelisääntöjä rikotaan taas räikeästi: tietojen ja hyvien käytäntöjen jakamista, toistemme arvostamista, yhteistyötä sekä ”ylpeyttä” työstämme ja yrityksestä. Tunnelma on käsinkosketeltava, ärtymys haisee huoneilmassa. Karjaakin kohdellaan paremmin. ”Niin minäkin arvostan sinua.”

                      YT -airut saapuu vihdoin ja kävelee seiniä pitkin tuotannon käytävillä mitään sanomatta. Katseet vaihtuvat työntekijöiden kesken, kun ensimmäinen viedään sivuun. Yhtä nopeasti kuin tulikin, kuriirimme häviää, odottaville sanallakaan viestimättä. Joku sanoi,että loput saavat lunastaa voittonsa kotiovillaan. Pudistelevat päät painuvat alas parin sarkastisen kommentin saattelemana ja pian Flexim alkaa piipittää uloskirjautuvien työntekijöiden virrasta.

Nälkäpeliä

                      Nykyinen toimintaperiaate, kuten sen työnantajayrityksessä koen olevan, on pelkkää peliä, jota ohjaillaan ylhäältäkäsin. Toimintaympäristömme leikkikentälle hankitaan uusia leluja, joilla tylsistynyt ylimystö viihdyttää itseään. Työntekijät eivät ole pitkään aikaan olleet enää arjen sankareita tai sankarittaria, vaan pelinappuloita, jotka on pakotettu taistelemaan toisiaan ja aikaa vastaan, minkä tarkoitus on vain kiinnittää huomio todellisista ongelmista toisaalle. Jokainen pelinappula tuntee nahoissaan, että jokin on vialla, mutta vain harva uskaltaa sanoa sitä ääneen.

                      Pelolla johtaminen, näennäisarvot ja – palkinnot sekä peli, jossa voittajat on jo ennakkoon sovittu, hiertävät ilmapiiriä. Työyhteisöistä tulee toinen toisensa jälkeen kyttäysyhteisöjä, kun niihin nimitetään ylempien toimesta valvoja raportoimaan pikavalintanäppäimellä väliportaaseen, jos protokollaa ei noudateta kirjaimellisesti tai arvostellaan vaikka johtamista. Seurantalaitteita voitaneen odottaa tulevina vuosina jo henkilökohtaiseen vaatetukseen tai varustukseen, jotta pelinappulat ovat käskytettävissä myös pelilaudalla, lähtöruudun ulkopuolella. Jonain päivänä roolit kuitenkin muuttuvat, se on väistämätöntä.

                      Luokkayhteiskunnan tunnusmerkkejä näkyy meilläkin; toisaalla nähdään nälkää, toisaalla mässäillään ja välillä oksennetaan, että voi taas mässäillä lisää. Juopa kasvaa ja syvenee ja vaikka toistemme välittämisestä puhutaan, missään se ei todellisuudessa näy. Oman jalustapaikkansa pelaamaan pystyneet tekevät kaikkensa sen säilyttääkseen arvojen, etiikan ja moraalin romuttamisen uhallakin – no, nehän oli muutenkin laadittu vain työntekijöitä koskeviksi.

                      Meille pelinappuloille on kehittynyt eräänlainen röntgenkatse, joka ajoittain havaitsee henkilöt ja asiayhteydet, jotka vaikuttuvat toisistaan. Ne ovat kuin näkymättömiä marionettinukkelankoja, jotka johtavat kutakin ohjaavaan käteen. Noiden ohjauslankojen olemassaolo ilmenee siten, että juuri kun on opetellut pelaamaan annetuilla säännöillä, huomaa ettei niitä olekaan. Keneenkään ei voi luottaa, eikä mikään aiemmin sovittu enää päde. Havaitut epäjohdonmukaisuudet ovat oivia tunnusmerkkejä kulissien uhkapeleistä.

                      Tässä talossa on pitänyt ottaa ihan kunnolla turpaan, että on saanut piiskattua itsestään ulos sen turhan optimismin, josta olen joskus aiemmin lehteen kirjoittanut. Nyt hävettää nuo vanhat tekstit, koska vaikka uskoin vahvasti, että kokonaistoiminta on terveellä pohjalla, se todellisuudessa on kaikkea muuta. ”Pieni määrä toivoa on tehokasta, liiallinen toivo on vaarallista.”Niinpä se tapetaankin meillä järjestelmällisesti kerta toisensa jälkeen. Välillä sitä taas herätellään uudelleen vain uusia hölmöjä höynäyttääkseen. Vasta nyt ymmärrän kyynisyyden anatomiaa. 

                      Tällainen ihmisten mielillä, omanarvontunnolla ja sietokyvyllä leikkiminen on vaarallista. ”Jokainen kapina alkaa kipinästä.” Vihan liekit leimahtavat huomaamatta pitelemättömiksi. Joku raja on alistamisella ja oman olemattoman vallan osoittamisellakin oltava. Mikään järjestelmä ei ole pettämätön ja aina löytyy joku madonreikä, jolla systeemi lopulta tuhoaa itsensä. Nälkäpelissä huolehdittiin siitä, että kunnolla ”omalla puolella” sössinyt eliminoitiin, meidän firmassa nämä saavat huoletta jatkaa ”tötöilyjään”.

12 vuotta orjuutta ja pari sahaa

                      Oma orjuus ehti kestää lähes seitsemän vuotta, joista viimeiset viisi olivat vaikeimmat. Isäntiä vuosiin on mahtunut erilaisia, mukana joku sellainenkin, jonka kanssa pystyi jopa neuvottelemaan. Vasta orjuuden minulle valjettua ja jonkin aikaa sitä vastaan taisteltuanikin, tajusin, kuinka tyhminä meitä oikeasti pidetään. Aihetta käsittelevässä elokuvassa orjia neuvottiin olemaan tuomatta julki osaamistaan, kuten luku- tai kirjoitustaitoa, koska älykkyys ja taito kyseenalaistaa ovat uhka vallanhaluiselle. Käsittämättömintä on huomata, ettei tällainen ajattelu ole yli sataan viiteenkymmeneen vuoteen muuttunut mihinkään. Onneksi me jo nykyään ainakin tuotannossa tiedämme, ettei älykkyysosamäärä ole suoraan verrannollinen palkkapussiin – millään organisaatiotasolla.

                      Orjaelokuvan päähenkilön ainoa tavoite oli vapautua orjuudestaan ja päästä jatkamaan elämäänsä siinä muodossaan kuin se vielä ennen riistettyä vapautta oli ollut. Nyt oma työnantajayrityksemmekin on armollisesti raottanut ovea halukkaille.

                      Uusi polku on kuin Saw - elokuvan päänäyttämönä toimiva saastainen kylpyhuone; Sinne ei kukaan vapaaehtoisesti menisi, ilman kunnon huumausta (=juhlapuheet). Herätessäsi sieltä kahlehdittuna ihmettelet, mitä on tapahtunut ja pois päästäksesi sinulla täytyy olla todellinen halu elää ja selviytyä. Jos lähdet leikkiin mukaan, sinun on luovuttava jostain. Jotta vapautuisit kahleesta (itella) voit sahata katki nilkkasi, jos jäät, menetät mielenterveytesi varmasti.

                      Lankesin itse tähän ansaan, kun vielä kerran luulin, että tässä tarjotaan jotain, josta jonkinlaista hyötyäkin työntekijälle olisi ollut. Urakartoitus on ainoa palvelu, mikä polulta kannattaa ottaa vastaan, muut palvelut ovat vastaavia, mitä aktiivinen työtön saa ilmaiseksi työkkäristä, vieläpä ilman karenssia.

                      Näiden elokuvien sadistisen julma ja väkivaltainen juoni oksettaa yhtä paljon kuin työnantajayritys nykymuodossaan. Muitakin yhtäläisyyksiä löytyy. Pelin luoja ei varsinaisesti koskaan satuta itse ketään, vaan ohjailee toiset tekemään toisilleen iljettäviä asioita, vain kukin oman nahkansa pelastaakseen.

                      Kahlehditut ovat yleisesti lukittu paikkaan tai asemaan, jossa kukaan ei kuule, eikä halua kuulla, vaikka kuinka kovaa huutaisikin. Huudotkin vaimenevat ajan myötä:”kyllä ne tottuu” ja lakkaavat taistelemasta vastaan. Pelin luonteeseen kuuluvat samalla lailla lupaukset ja niiden rikkomiset kuten Itellassakin. Ensimmäisten kahden osan katsominen peräti seitsemästä, riitti oivaltamaan, ettei peli todellisuudessa koskaan tule loppumaan. Vastustajan kukistamisen jälkeen, jo mainitun toivon jälleen hieman herätessä, järjettömyydelle saadaan jatkaja niin leffassa kuin tosielämässäkin.

                      Tragikoomisen päätöksen työnantajayrityksemme tähänastiselle toiminnalle antaa Visio 2020-tavoite, jonka mukaan Itella pyrkii omien sanojensa mukaan olemaan ”Paras työpaikka vuonna 2020”. Kutsun kaikki vielä sinisilmäiset nauramaan hörönaurua sivustaseuraajien porukkaan ja ennustan tavoitteen toteutumatta jäämistä aidosti. Mikäli johtamiskulttuuri vastaa 1850-luvun orjuuttamista, luuletteko todella merkittäviä muutoksia tapahtuvan reilun puolen vuosikymmenen aikana? En minäkään ja perustelen myös kantani, vaikka sitä ei itellassa ole ollutkaan tapana tehdä.

                      Viimeisen vuoden aikana olen yrittänyt viestiä työn tekemisen ja johtamisen epäkohdista sekä näistä tiedottamisesta ylöspäin, aivan jokaisen vaikutuskanavan kautta, jonka vain olen keksinyt. Pääsin yhteydenotoissani ”levelille 6”, eli kolmanneksi ylimpään portaaseen järjettömän raskaassa pyramidiorganisaatiossamme. Vaikka tieto kulki tasolle 7 asti, huomasin lopulta olevani elokuvan saastaisessa kylpyhuoneessa huutamassa kuuroille seinille.

                      Johtopäätös, joka tästä on vedettävissä, liittyy sanontaan: paetaksesi kritiikkiä älä tee mitään, älä sano mitään, älä ole mitään. Organisaatiossa, jossa kura valuu alaspäin, sen vaikutuksista ei olla kiinnostuneita ylhäällä, joten lähtökohtaisesti on unohdettava alas pakkautuneen liejun palauttaminen. Ylemmissä portaissa ei yksinkertaisesti ole modulia jätteenkäsittelylle. Tätä kai minullekin yritettiin viestiä.

                      Haluan kiittää niitä ihmisiä eri tahoilla, jotka uskoivat asiaani ja kehottivat jatkamaan perustelujen ja vastausten vaatimista silloinkin, kun teki vain mieli itkeä silmät päästä v-käyrän ja verenpainetasojen kurkotellessa stratosfääriä.

                      Minut olisi voinut lahjoa oikeudenmukaisuudella, mutta koska se on käytännössä tuntematon käsite Itellassa, ei kenelläkään käynyt edes mielessä tarjota sitä vastineeksi hiljaisuudestani. Kun lähden, voin lähteä selkä suorana, nukkua yöni hyvin ja elää omien arvojeni mukaan. ”Sielunsa myyneiden” sen sijaan, on mahdotonta enää koskaan palauttaa uskottavuuttaan ainakaan työntekijöiden silmissä. Työpaikastaan lähteviä kehotan jopa iloitsemaan, jääville toivon ennen kaikkea voimia. Nälkäpelin sanoin: ”Tätä peliä ei voiteta, siitä vaan selviydytään.”

Päivi Koivuluoma, Kuopio